sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Syöpä

Eilen tuli yhdeksän vuotta Adan hautajaisista. 14. päivä oli hänen kuolinpäivänsä. Eilinen ilta oli aivan yhtä kaunis kuin silloin. Ada on haudattu kummitätinsä, Kirsin, nimipäivänä. Helppo muistaa.

Saimme pitää Adan 12 päivää vaille puoli vuotta. Neuroblastooma vei pienen rakkaan lapsemme vajaan kolmen kuukauden taistelun jälkeen.

Vieläkään en ole lakannut kysymästä, miksi. Vastausta en ole saanut. Ada, puhumaton lapsi, on ollut elämäni suurin opettaja. Opetuksessa ei tarvita sanoja. Sen häneltä opin.

Yhdeksän vuotta sitten Tuula-mummu sairasti rintasyövän. Parani. Mutta taistelee uudelleen levinnyttä tautia vastaan. Toivottavasti voimat riittävät taistelussa.

Syövän ajatteleminenkin tekee kipeää. Se on taas liian lähellä. En pysty edes kirjoittamaan, mitä haluaisin. Sanat eivät tule. Tulee viha.

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Monta sukulaista rikkaampi

Holappa-sukuun kuuluvat lukkari Gullsten ja hänen jälkeläisensä saivat oman muistomerkkin Piippolan kirkon länsiristin kohdalle kirkkomaalle. Äitini serkut Pentti ja Paavo Anttila olivat olleet puuhamiehinä. Kaunis, kirjannäköinen luonnonkivi, jossa metallilaatalle kaiverrettuna tekstiä.

Minä sain sukujuhlassa Piippolassa valtavan määrän "uusia" sukulaisia, lähinnä Holappoja Utajärvi-Puolanka -akselilta. Suurimmasta osasta heitä en entuudestaan tiennyt mitään.

Mutta sain myös uuden pikkuserkun, Marjaana Kempin Vantaalta. Hänen isänsä, sotapappi Eino Kuusela joutui neuvostoliittolaisten vangiksi toisen maailman sodan aikana. Marjaana kertoi, miten heidän perhe odotti isän paluuta. Karamelleistäkin perhe säilytti isälle aina osuutensa. Riipaiseva tarina.

Wikipedia tiedää Eino Kuuselasta tämän: "...Kirkon lähellä on sankarihautausmaa, jossa on 109 yli-iiläiselle sodissa kaatuneelle muistomerkki. Yli-iiläinen pastori Eino Kuusela jäi sotavangiksi jatkosodan alussa Kiestingissä. Hänen muistokseen paljastettiin läheisessä seurakuntatalossa vuoden 2002 itsenäisyyspäivänä kuvanveistäjä Niilo Rikulan valmistama rintareliefi."

Meitä Holappa-sukuun kuuluvia on tämänhetkisen tiedon mukaan yli 173 000 henkilöä. Olemme Suomen kolmanneksi suurin suku. Juuret ovat Novgorodissa.

Merkkimiehiä ovat Paasilinnan veljekset sekä muutamat lukkarit oman Henrik Gullstenimme lisäksi.

Heitäkin mielenkiintoisemmalle kuulostaa tieto siitä, että Kukkosen savupirtissä Utajärven Ahmaksella on laulettu satoja vuosia sitten kalevalaisia lauluja. Kalevalaisuus periytyi tiettävästi Kukkosen talon emännän, Räsästen kautta. Katso: http://www.kirjastovirma.net/oilinginvarrelta/utajarven_ahmas

Kalevalaisia lauluja oli Henrik-lukkarikin yritellyt laulaa 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Piippolassa, mutta perimätiedon mukaan seurakuntalaiset olivat alkaneet pelätä, että lukkari loitsuaa ja hänen oli pitänyt lopettaa kalevalaisten laulujen laulaminen.

Mitähän Siekkisen Ada-mummu sanoisi sukuseuratohinasta?

Luultavasti tykkäisi. Ainakin, jos löytyisi riittävän paljon merkkimiehiä ja "lukeneita" suvusta. Onhan se sentään jotain, että hänen isoisoisoisä on ollut "melkein pappi", lukkari Piippolassa. Mummulle papit, lääkärit ja tuomarit olivat isoja herroja - ja Anttilan sukulaiset parempia ihmisiä kuin ketkään muut.

Aina vain paremmin ymmärrän mummuni erikoista luonnetta. Esivanhemmissa on ollut mitä persoonallisempia ihmisiä, muun muassa 1827 syntynyt Iisakki. Hän oli niin huonoissa väleissä Piippolan papin kanssa, että kuoltuaan joutui haudatuksi Ruunanharjuun ensimmäisenä talollisena. Muut siihen saakka Ruunanharjuun viedyt olivat köyhiä.

Iisakin luonnetta kuvaa sekin, että hän toivoi kuoltuaan tulevansa haudatuksi pystyy, jotta Kiuruveden hevoshuijarit voivat käydä kaatamassa hänelle ryypyt kurkkuun markkinoille mennessään.

Samainen Iisakki oli karauttanut hevosella kirkkoon sisälle asti. Varmaankin pappia ärsyttääkseen.

Riita juonsi siitä, että Iisakki ei myynyt kirkon vieressä sijainneesta Anttilan tilasta maata seurakunnalle hautausmaan laajentamista varten.

Nyt minullakin ovat "oikeat" juuret Piippolaan. Tähän asti en ole voinut puhua juurista, ne ovat olleet ehkä enemmänkin sukulaisten juuria, jotka ovat siellä olleet. Tunnen jotain samaa Piippolan suuntaan kuin Sallaan, vaikka oulaistelainen olenkin.

Vaikka kukaan ei voi itse vaikuttaa sukuunsa, iloitse tiedosta, että äidin puolelta olen juuri Gullsteneja, jostain Novgorodin alueelta Karjalan, Utajärven ja Oulun kautta Piippolaan tulleita. Siekkiset eli Antti-papan esivanhemmat ovat ainakin tällä haavaa aetoja savolaesia Pielavedeltä ja Keiteleeltä.

Isän puolelta olen mitä syvimmin itälappilainen, mutta Suojalan mummun geenien kautta saan DNA:hani myös kolttaverta, Pekka Harin sukua eli Suomen vanhinta tunnettua kolttalappalaissukua.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Tästä se alkaa...

Honkarannalla pikkutunneilla


Jo tovin aikaa olen pohtinut, viitsinkö, jaksanko tai haluanko yleensä blogata ja jos, niin kenelle. Onko kenelläkään mielenkiintoa lukea ajatuksiani, mielipiteitäni tai minulle sattuneita asioita. En tavoittele suurta yleisöä, enkä pyri politiikkaan. Vaikuttaa toki joskus haluan.

Pidän blogissani lähinnä päiväkirjaa, ja järjestelen pääni sisältöä digitaaliselle paperille. Enää vuosiin ei ole tullut kirjoiteltua päiväkirjaa tai tehtyä minkäänlaisia merkintöjä elämästä ja ajatuksista. Ja niin rikasta elämää, kun minäkin olen saanut viettää!
Ajattelen, että blogista voisi jäädä tuleville sukupolville piirto siitä, kuka Anne Mattila (os. Jaakkonen) oikein oli, mitä ajatteli ja miten eli, jos se jota kuta kiinnostaa.

Kirjoittaminen on tuttua puuhaa. Olen repinyt siitä leivän ja särpimen 19-vuotiaasta lähtien. Koska kirjoitan työkseni, voi blogaamiseen tulla siitäkin syystä joskus tauko: ei jaksa, viitsi, ehdi tai ei ole mitään sanomista.

Mutta nyt nukkumaan, jotta jaksan aamulla varhain suvun naisten kanssa Piippolaan sukujuhlille. Olenhan 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Piippolaan tulleen lukkari-Gullstenin jälkeläinen ties kuinka monennessa polvessa. Toivottavasti asia selviää huomenna, kun Holappa-suku kokoontuu.