Eilen tuli yhdeksän vuotta Adan hautajaisista. 14. päivä oli hänen kuolinpäivänsä. Eilinen ilta oli aivan yhtä kaunis kuin silloin. Ada on haudattu kummitätinsä, Kirsin, nimipäivänä. Helppo muistaa.
Saimme pitää Adan 12 päivää vaille puoli vuotta. Neuroblastooma vei pienen rakkaan lapsemme vajaan kolmen kuukauden taistelun jälkeen.
Vieläkään en ole lakannut kysymästä, miksi. Vastausta en ole saanut. Ada, puhumaton lapsi, on ollut elämäni suurin opettaja. Opetuksessa ei tarvita sanoja. Sen häneltä opin.
Yhdeksän vuotta sitten Tuula-mummu sairasti rintasyövän. Parani. Mutta taistelee uudelleen levinnyttä tautia vastaan. Toivottavasti voimat riittävät taistelussa.
Syövän ajatteleminenkin tekee kipeää. Se on taas liian lähellä. En pysty edes kirjoittamaan, mitä haluaisin. Sanat eivät tule. Tulee viha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti